Karkin kanssa tänään ennen iltavuoroon menoa vietimme aurinkoisen ratsastushetken juuri kastellulla kentällä. On sitä taas pitkän kuivan kauden jälkeen oppinut arvostamaan, kun ei ratsastuksen jälkeen hiekka narsku hampaissa ja varusteet ole yltäpäältä paksun tomukerroksen peittämiä.
Eilen olimme melko rankalla ja tehokkaalla koulutunnilla, joten tämän päivän vietimme kentällä lähinnä höntsäillen rennommin. Höntsäilystä huolimatta haluan, että hevonen kuitenkin kulkisi oikeinpäin ja käyttäisi itseään, eikä juoksentele ympäri kenttää päämäärättömästi. Lähinnä jätin vaikeiden asioiden harjoittelun pois, eli keskityin ympyrä- ja volttityöskentelyyn kevyesti taivutellen ja asetellen.
Alusta asti Karkki oli taas kovin jännittyneellä tuulella, jota se monesti on yksin kentällä ollessaan. Muiden hevosten seura kun toimii sillä jonkinsortin rauhoittavana lääkkeenä... Hyvää harjoitelua siis tuo yksin oleminen. Lisäksi kentän laidoilla oli monenmoisia mörköjä, ja työhön keskittymisestä ei meinannut alkuun tulla juuri mitään.
Karkki jännittyessään ja ympäristöä kytätessään monesti menettää maagisesti kyvyn liikkua eteenpäin ja jää jumittamaan. Tämä tietysti johtaa myös siihen, että sen etuosan toiminta loppuu myös samaan hengenvetoon. Myönnän, että olen sortunut monesti tällaisessa tilanteessa käden käytön koventamiseen. Olen aikoinaan valitettavasti oppinut ratsastamaan voimakkaasti kädellä, ja varsinkin ongelmatilanteissa se nousee herkästi esille. Tänäänkin jäin liian pitkäksi aikaa taas tappelemaan, kunnes erään valmentajan ääni alkoi taas takaraivossa (thank god) huutamaan eteenpäinpyrkimyksen puolesta. Tämä kyseinen valmentaja oli oikeastaan se, joka aikoinaan on saanut minut muuttamaan ratsastustyyliäni parempaan suuntaan, eli käyttämään pohkeita enemmän ja tehokaammin, kuin että vain jäisi höseltämään niiden käsien kanssa.
Valmentajan opit päässä Karkin ratsastettavuus muokkaantuikin kohdilleen, eli riittävän eteenpäinpyrkimyksen kautta se tukeutuu ohjan tuelle kevyesti ja pyrkii käyttämään itseään oikein. Harmittaa itseä, kuinka aina sortuu huonoon ratsastamiseen, mutta on varmaankin myös onni osata näin jälkeenpäin huomata ne omat virheensä, ja tarttua niihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti